Ajatusleikkejä ja tuliaisia Meksikon kenttätyömatkalta

Vierailin vuonna 2016 väitöskirjatutkimukseni puitteissa Meksikon läntisessä Sierra Madre –vuoristossa wirrarikayhteisö ’Uweni muyewessä (tunnetaan myös Bancos de San Hipólitona). Tutkimustani varten halusin haastatella paikallisia siitä, miksi he olivat päättäneet perustaa yhteisöönsä museon ja havainnoida sitä, miten museohanke nivoutuu heidän arkeensa. Alkuperäiskansayhteisö ’Uweni muyewe myönsi minulle tutkimusluvan opetustyötä vastaan.

Vierailujeni aikana opetin sikäläisen lukion oppilaille museoaineita, teoriaa ja käytäntöä: museoiden tehtäviä, miten kokoelmia ja museoita syntyy, miten esineitä mitataan ja puhdistetaan pensselillä, miten pidetään huolta siisteydestä ja niin edelleen. Itselleni hauskin tunti oli opettaa aineettoman kulttuuriperinnön käsitettä ja sen keräämistä. Pyysin oppilaita muistelemaan jotain lapsuuden ja nuoruuden leikkiä, minkä jälkeen opetimme niitä toisillemme ja leikimme juosten koulun pihalla. Osallistava tutkimus oli parhaimmillaan hikeä, maitohapottuneita lihaksia ja naurua. Haastavinta – ja kiinnostavinta – oli kirjata ylös rituaaliesineiden käyttötapoja, joita ujot oppilaat eivät olleet tuntevinaan. Vasta lukion kulttuuriopettajan osallistuminen tunnilleni auttoi meitä ymmärtämään esineen nyansseja ja niistä nousevia merkityksiä. Osallistavan tutkimuksen yksi päämäärä oli saada oppilaat ymmärtämään, miten he voivat oman kulttuurinsa kysymyksissä olla asiantuntijoita (tai tulevia sellaisia), jotka opettavat teiwari-opettajaansa (= ei-wirrarika, valkoihoinen).

Kurssini päämäärä oli antaa lukiolaisille valmiuksia toimia mahdollisina tulevina museo-oppaina ja näyttely- tai kokoelmakuraattoreina sekä sisällöntuottajina yhteisön museossa. Kukaan oppilaista ei ollut käynyt museoissa aikaisemmin, joten he suhtautuivat opetukseen avoimin mielin. Koulun raha- ja resurssipula vaikeuttivat arjesta selviytymistä niin, että välillä usko museohankkeen toteutettavuuteen oli kadota. Suurimpia haasteita oli, miten opettaa museotyötä puuttumatta oppilaiden käsityksiin siitä, miten wirrarikayhteisössä perinteitä kuuluu opettaa, ja miten olla siirtämättä koko eurooppalaisperäisen museoinstituution painolastia vähävaraisen maaseutuyhteisön nuorille harteille opetukseni myötä. Etäisyys eurooppalaisen, teknologisoituneen museomaailman ja Meksikon alkuperäiskansan museohaaveiden välillä tuntui suurelta. Lopulta muistin, ettei yhteisössä ollut kyse minun eikä valtion viraston hankkeesta, vaan museosta oli nähty unta, kuten wirrarikat asian ilmaisevat, jo vuosia sitten.

Tuliaisina matkalta olen jatkanut ajatusleikkiä siitä, voisiko museologia, suomalainen yliopistoaine, toimia lukion vapaaehtoisena oppiaineena – esimerkiksi paikallisena soveltavana kurssina? Museotyön käytäntöä ja teoriaa opettava lukiokurssi olisi monipuolinen ja eri alojen tietoja ja käytännön taitoja yhdistävä. Se olisi yhtä aikaa luova ja mahdollisiin ammatteihin valmistava. Meksikossa käden taidot olivat nuorille tärkeitä. Yhteiskunnassamme on signaaleja, jotka kannustavat päinvastaiseen, käden taitojen opetuksen vähentämiseen ja esimerkiksi tietotekniikan sekä matemaattisten aineiden lisäämiseen. Museoille tärkeän nykydokumentaation sisällyttäminen museologiakurssille voisi tarjota esimerkiksi historiaan, mediatietoihin ja vaikkapa biologiaan tai yhteiskuntaoppiin linkittyviä käytännön ongelmanratkaisutehtäviä oppilaiden omassa elinympäristössä kuvaten ja haastatellen. Tuloksia voisi esittää esine- tai valokuvanäyttelynä tai muilla taiteen tekniikoilla.

Kuva: Ryhmätyö. Lukion 1. luokka opiskeli mm. tekemällä tiivistelmiä museologisen oppaan teksteistä.

© Katri Hirvonen-Nurmi ja Bachillerato intercultural Takutsi Niukieya, ’Uweni Muyewe-Bancos de San Hipólito.​ Kuvaaja: Katri Hirvonen-Nurmi.